Pieniä juttuja

Nohevimmat lie huomanneetkin, että juustoparitus-sarja jäi ihan puolitiehen, enkä ole sitä jaksanut jatkaa. Juusto ja olut on edelleen toki hyvää, mutta niitä juttuja oli lopulta aika tylsä tehdä. Valitsin jotenkin huonon formaatin siihen, joten menköön menojaan.

Muutenkin päivittäminen on ollut harvaksenlaista, ajattelin vähän tehdä linjanvetoa siihen mitä postaan blogiin ja mitä someen jatkossa, mutta siitä enemmän blogin tilassa ensi kuussa. Ajatukset asiasta vaativat vielä vähän kirkastamista.

Muutama pikkuhajatelma kuitenkin sitä ennen.

--- 

Olutkyttäys

Oletteko kanssaharrastajat harrastaneet olutkyttäystä? Olette tietenkin vaikkette myönnä. Siis sitä, että kun joku kassajonossa lastaa edellä ostoksensa hihnalle tai baarin tiskillä valikoi listasta tilauksen tai jossain tilaisuudessa muuten kaivaa kassistaan oluen esille, niin ohimennen ihan automaattiohjauksella rekisteröitte aivoonne, että mitäs olutta se tuokin tyyppi on ostanut.

Kytätessä ei tietenkään tuomita ihmisiä mitenkään, ei suinkaan pois se meistä, mutta muodostetaan toki tietynlainen ennakkovihjaus henkilön esteettisestä ja moraalisesta kyvykkyydestä. Kyttääjä voi aprikoida kolmen kategorian oluthankintoja: 

-Erinomaisen maun hankinta, jossa henkilö on hankkinut oluen, jonka itsekin hankkisit. Nyökytellään sisäisesti, kuinka mahtavan hieno ihminen mahtaa ollakaan kyseessä. Joo, kyllähän se haisee hielle ja sipuliteemakkaralle, mutta varmaan käy flaksi ja lottopelissäkin hyvä tuuri tällä tyypillä yhtenään. On se näköjään aika tujakassa tuubassa ja persvako näkyvissä kello yhdeltätoista arkipäivänä, mutta karismaattinen esiintyjä ja joviaali seuraihminen on, poliittisesti viisaiden puolella, laulaa puhtaasti, kertoo hyviä vitsejä, on hyvä sängyssä, lentopallossa ja vapaaehtoistyössä. Minun porukkaa.

-Ymmärrettävän maun hankinta, jossa henkilö on hankkinut oluen, jota et itse ostaisi, mutta ymmärrät kyllä miksi tällainen ratkaisu voidaan joskus tehdä. Varmaan ihan tasapäinen tolkun ihminen on kyseessä, jos nyt vähän tylsän harmaa ja vähemmän seksikäs kuin paras a-luokka.

-Kummallisen maun hankinta, jossa henkilö on hankkinut oluen, jota et pelkästään jättäisi ostamatta vaan suorastaan välttelet. Pienen pelästyneen sivuhypyn teet oluthyllyllä sen kaljan kohdalla ihan vaistomaisesti, lasten silmät peität, suusta pääsee "madre de dios!" vaikka olisit pesunkestävä pakana. Tämä on bongauksista hankalin käsitellä. Ei siksi, että alkaisi tuomitsemaan tai paheksumaan, ihmisillä on oikeus ostoksiinsa ja makuja on monia (tai noh, Foster'sin ostajat voi tuomita, ei niillä ole sielua millä kärsiä). Mutta se sisäisen ihmettelyn määrä, sille ei tule loppua. Alkaa karmiva taistelu sydämessä raivota, että älä nyt älä älä älä nyt kysy sitä ääneen, että kuule, miten päädyit tuohon olueen, ihan mielenkiinnosta. Mitä se mulle kuuluu? Ei kuulu yhtään. Anna ihmisen ostaa oluensa. Eikä sitä sitten onneksi kysy. Mutta kyllä se kaihertaa. Seuraavana aamuna vielä aamupalalla miettii, että se osti siksarin kahdeksan euron tölkkejä panimolta, joka ei ole tehnyt yhtään kunnossa olevaa olutta viiteen vuoteen? Se on selvästi juonut sitä ennenkin ja tietoisesti osti lisää. Siksarin? Miksi?

Kyttäyksen lopuksi nostetaan itse omat oluet hihnalle ja vilkaistaan taaksepäin jonossa, että helvettiäkö tuokin tuossa kyttää.

-

Vähemmän hävettävää olutbongausta voi muuten harrastella esim. televisiota katsellessa, kun sarjassa mennään pubiin ja hanoissa vilkkuu logoja. Takavuosien britti-sitcom Paritellen (Coupling) sisälsi muuten sellaisen detaljin, että vieläkin mietin oliko se jotain maksettua markkinointia: Miesseurueen menestyjä-naistenmies-sosiopaatti Patrick joi aina Guinnessia, siinä missä kahdella luuserimmalla oli lagerit. Ikäväkseni Father Brownin maaseutupubien cask-pumppuihin olivat jonkun kauden välissä vaihtaneet geneeriset lavastemerkit, kun joskus niissä oli ihan oikeita oluita.

----------

Suomalainen vaiva

Olen havainnoinut nyt vähintään 8-10 vuotta, ehkä kauemmin, tietynlaista virhettä, joka vaivaa mielestäni ainoastaan suomalaisia pienpanimo-oluita. En millään saa päähäni mitään ehdotonta syytä mistä se johtuisi. Sitä ei ilmene hyvillä kotimaisilla panimoilla. Ei tietenkään, eivät ne olisi hyviä silloin, mutta keskitasoisia ja huonoja se vaivaa kuin turistit Venetsiaa.

Oireena on hyvin tietynlainen tunkkaisuus. Se ilmenee taikinaisena, vähän pahvisenakin aromina, joka tuo minulle vahvasti mieleen muovailuvahan lapsuudesta. Yhdistän sen jotenkin maltaaseen, mutta se voi olla harha. Heikoimmillaan se on vain säväys, joskus jopa ihan hitusen miellyttäväkin, mutta useammin se on koko oluen latistava tunkkaisuus. Juuri sellainen, joka ei varsinaisesti maistu "pilaantuneelta", mutta saa kräft-oluen kokeilijan tuumaamaan "eipä nää kummosia ole". 

Jos pitäisi keksiä syypää, syyttäisin hapettumista, koska vähän jotenkin sen oloista raikkauden taittavaa käryä se on. Ongelma on siinä, että olen (ikävä) kyllä juonut hapettuneita oluita muiltakin mailta, mutta ei niissä koskaan juuri tätä suomalaista virhemakua ole. Olen myös juonut ihan räikeästi hapettuneita kotimaisia oluita ja ei niissäkään tätä vikaa välttämättä ole vaikka muuten pahvia ja märkää koiraa voivatkin puskea naamalle. Ja kaikkein perversseimmin, en ole törmännyt tähän juurikaan edes kotimaisten kotioluiden tuomaroinnissa, vaikka siellä kyllä aika monta muuta virhemakua on tullut vastaan. 

Suomalaisen keskinkertaisen tai huonon kaupallisen pienpanimon sen sijaan voi suorastaan tunnistaa kotimaiseksi tästä viasta. Ihan sama onko panimo Varsinais-Suomessa, Savossa vai Lapissa.

Niin kertokaa nyt tyhmälle miksi juuri pienpanimoilla on tämä vaiva? Mikä sen aiheuttaa? Kotimainen vesi? Joku kotimainen mallas? Joku Suomessa tyypillinen prosessissa tapahtuva juttu ja siitä johtuva juuri sopivassa vaiheessa tapahtuva hapettuminen? Hyvin suomalaisittain olutlavaa sheikkaava kuljetusukko? Panimoapulaisen ruisleipäpieru astioinnin aikana? Tai kaikkien juuri sopiva yhteisvaikutus? Vai onko vika minussa? Hampaiden välissä pysyvästi asuva leivänpala? Diagnosoimatta jäänyt neurosyfilis? Makuaistin sumentanut besserwisserismi?

Nimiä pöytään joku sanoo. Noh, ei ole tarkoitus dumata tiettyä panimoa, koska tämä on oikeasti todella yleinen vaiva. Jopa muuten ihan ok-tasoisilla pumpuilla. Olisi melkein helpompaa listata ne muutamat panimot, joilla en ole tähän koskaan törmännyt.

---------

Jaa miksi

Aina ajoittain (mitä pidempään tätä tekee, niin sitä useammin), sitä miettii, että miksi tätä tekee. Kirjoittaa oluesta siis. Kun ei tässä minkään sortin tienesti ole kiinni. Blogissa ei ole mainoksia, eikä niitä nykyään juuri kukaan olisi klikkailemassakaan. Olutpostiin (eli Juomapostiin) tehdyistä satunnaisista jutuista saa toki jonkun hassun satasen, mutta muualle en jaksa edes mitään juttuja tyrkytellä. Tämä ei ole työ. Joskus joku panimo lähettää olutta mitä haluavat promota. Joskus se on hyvääkin. Yleensä ei.

Niin miksi? Kun ei blogeja kukaan ole lukenut vuosiin ja olutkin on taas vaihteeksi väsyneiden keski-ikäisten hommaa, ihanaa kyllä. Eikä* siis myöskään nuorta, suosittua tai siistiä, ei tätä minkään imagon vuoksi kannata tehdä. Harrastushan tämä tietysti on, mutta kirjoittamista ja olutta voi harrastaa erikseenkin, ei niitä ole pakko yhdistää tällaiseksi bloggailuksi. Oluesta kirjoittaminen voi olla myös välillä aika itseään toistavaa, etenkin oluiden kuvailu. 

Sitten kävin tovi sitten ihan lähikapakassa yhdellä suodattamattomalla Urquellilla, kun sitä sai. Se on niin kaunis. Kultainen, maitovaahtoinen ilmestys, joka tuntuu suunpielissä jo ennen kuin lasiin on edes tarttunut. Eikä siinä ole mitään liikaa, eikä mitään liian vähän. Painava kahvatuoppi, josta voi kaataa onnellisuutta, ymmärrystä, historiaa ja kauneutta sisäänsä. Hyvyyttä nestemäisessä kullassa. Yhtäkkiä ei ahdista, vaikka baarissa soikin Phil Collinsin soolotuotanto. Sitä tajuaa, että hei, olut on oikeasti aika kaunis juttu ja sen tajuamiselle tarvitsee omistaa osan aivokuorestaan. Sillä menepä sanomaan satunnaiselle ohikulkijalle, että olut on kaunis asia ja se hulluna pitää. Ei ole olut samoilla tasoilla revontulten ja kissanpentujen kanssa.

Mutta kun se on, ihan niin kuin kaikki muutkin asiat, joihin tässä maailmassa voi rakastua. Viski, juusto, musiikki, taide, pienoisrautatiet, hopeiset teesihdit 1700-luvulta. Onhan näitä. Jotta aiheesta, kuten oluesta, ymmärtää sen ytimen, tarvitsee jotenkin syvän, henkilökohtaisen suhteen asiaan ja siksipä sen haluaa jotenkin viestiä muillekin. Että hei, ajattele kaikkea sitä monisatavuotista säätöä mikä tämän kultaisen kirkkaan värin taustalla on. Ymmärrä se käsittämätön tasapaino mikä näiden makujen välille on tähän saavutettu: se on taitoa, se on taidetta ja se on elänyt kauemmin kuin yksikään Van Gogh. 

Ja ne ajatukset kirjoittaa, koska tykkää kirjoittaa. En minä näitä teille kerro, vaan itselleni. Jos joku joskus tänne eksyy ja tykkää lukea, niin mikäpä siinä, mutta ennen kaikkea tämä on minulle. Ei teille. Mutta lopulta tämä on vain internet, tällä ei ole väliä. Tämä ei ole todellista. Olut on.

Näin. Ehkä tämä oli se tehtävänanto ja vakaumus seuraavalle viidelle vuodelle. 

*paitsi toki on se tietty vanhan craft-kuplan popula, joka ei ole vielä kohdannut ikäänsä. Se keski-ikä tulee kyllä, se on ihan kivaa, älkää rimpuilko hölömöt.