Pieni Lontoon pubikierros tai kaksi

 

Tuopillisessa on ollut hiljaista, mutta jos nyt yksi matkaraportti välillä. Käväisin toissaviikonloppuna tuomaroimassa Lager than Life -kotiolutkilpailua, joka antoi hyvän tekosyyn pistäytyä Lontoossa ja kierrellä muutamat itäpuolen pubit.

En enää muista mistä idea lähti, mutta joka tapauksessa päädyin aloittamaan visiitin St. Albansista. St. Albans on pieni kaupunki Lontoon luoteis-pohjoispuolella Hertfordshiressä. Parikymmentä minuuttia junalla keskustasta tai vähän pidemmin jos tulee suoraan Heathrowlta kuten minä. Nätti historiallinen kaupunki mäen päällä. Kokonaisuutta koristaa suuri katedraali, vanhan luostarin peruja. Kuulemma osa Magna Cartasta on kirjoitettu pitäjässä ja keskellä kaupunkia on taisteltukin Ruusujen Sodissa. Itse asiassa historian puolelta tausta menee aina roomalaisajalle asti: alueella ollutta Verulariumin kaupunkia on kaiveltu esiin ja sitä varten oma museonsakin.

Olut- ja pubinörttiä siellä kiinnostaa ennen kaikkea vanhat pubit. Yksi niistä väittää olevansa suorastaan Englannin vanhin ja lisäksi väitetään, että paikkakunnalla on eniten pubeja neliökilometriä kohti. Se ei pidä paikkaansa, mutta kerrankos sitä väittää. Kaupungissa on myös sattumoisin CAMRAn päämaja, mutta se nyt ei ole mikään vierailukohde.

Lento oli vain tunnin myöhässä, joten perille päästessä oli jo pimeää mutta mukavan lämpöistä Suomesta tulevalle. Jätin kamat hotellille ja paahdoin suorinta löytämääni reittiä "vanhimpaan pubiin". Reitti kulki mukavasti katedraalin puiston läpi, jotta pääsi keskiaikaiseen tunnelmaan.

Ye Olde Fighting Cocks

Pubi on ikänsä puolesta joskus Guinnessin ennätyskirjassakin ollut Ye Olde Fighting Cocks. Se kun väittää olevansa lähes 1300 vuotta vanha, vuodesta 749. Tarkemmin kun asiaa tarkastelee niin sehän on tietysti ihan hölynpölyä, kuten tällaiset väitteet lähes aina. Siksipä sitä ei ennätysten kirjastakaan enää löydy. Pubi onkin vähän sellainen turistinen "vanhin" pubi. Oikeasti 749 on luostarin perustamisvuosi ja paikalla on ollut luostarin kyyhkyslakka, josta vuosi on keksitty pubillekin*. Talo on tuhoutunutkin jo kerran 1600-luvulla ja rakennettu sitten isompana ja parempana. Nykyinen rakennus on siltä ajalta ja on ilmeisesti ollut sekin alunperin kyyhkyslakka, jonka vuoksi pubin päätilalla on erikoinen kahdeksankulmainen muoto. Vasta joskus 1700-luvulla talosta on tullut kapakka ja se on tullut erityisen kuuluisaksi kukkotappeluistaan, mistä nykyinen nimi. Ironista kyllä, "Englannin vanhin pubi" ei ole edes St. Albansissa kuin kolmanneksi vanhin.

Pubi siis valehtelee ikänsä noin tuhannella vuodella. Sattuuhan sitä, pilkkuvirheitä. Keksityistä vuosista ja turistimaineestaan huolimatta talo on joka tapauksessa vain neljäsataavuotiaanakin ihastuttavan vanha ja tunnelmallinen. Kahdeksankulmaisessa päätilassa on matala lähes hiuksia hipova katto, jonka kunnon tummasta pershirrestä tehdyt paksut kattoparrut oikeasti vaikuttavat huolella ikivanhoilta. 

Töytäsin välittömästi ovelta tiskille cask-huuli jo väpättäen. Tässä oli oltu maassa melkein kaksi tuntia ja ei vieläkään tuoppi kädessä, kauhea tilanne. Tilasin Timothy Taylorin Landlordia, varma klassikko se. Hinta on Helsingin hinnat päässä edukas 7,5 puntaa, mutta seuraavina päivinä tajusin sen olevan itse asiassa varsin härski turistihinta turistipubissa. Lontoon keskustassakin sai pintin parhaimmillaan reiluun vitoseen. Landlordia vaivasi hieman raaka viheromenaisuus joka toistui myöhemmin aika monessa muussakin caskissa seudulla.

Päätila pullisteli reunoilla erinäisin levennyksin, josta ensimmäisenä suuntasin perälle rappusia alas pitkään hieman kabinettimaiseen tilaan koska päätilassa oli sen verran väkeä. Rikoin paikalla olevien naisten ihmissuhdekeskustelurauhaa ja sain viiltäviä katseita vaikka istuin toisella laidalla muuten tyhjää pitkää huonetta. Häivyin katseiden alta puolivälissä tuoppia takaisin päätilaan, kun sieltä vapautui pöytä. Ruuaksi bangers & mash, tai koska tällaisten pubien pitää näemmä näytellä keskiluokkaisempia gastropubeja, kyseessä ei ole mikään pahainen "banger" vaan "wild boar sausage". Annos oli kuitenkin varsin perinteinen tulkinta makkara-muusista ja olikin hyvä. Otin sen kanssa The Old Man and The Sea - nimisen Maldon Breweryn miedon stoutin. Toimii. 

Tyytyväisenä pubitunnelmoinnin aloitukseen, suuntasin annoksen jälkeen seuraavaan paikkaan, takaisin Katedraalin ohi St. Albansin keskustaan.

Seuraavana päivänä pubista sai vähän paremmin selvää ulkonakin.

The Boot

The Boot ja Mad Squirrel St. Albans Tap

The Boot on aivan St. Albansin keskustassa oleva, juuri vierailtua Englannin vanhinta pubia vanhempi pubi. Se on jo 1400-luvulla perustettu. Silläkin on silti vähän kyseenalaiset tarinansa. Ensimmäisessä St.Albansin taistelussa 1455 (Ruusujen Sodan ensimmäinen taistelu) tunnetusti kaatui Somersetin Herttua Edmund Beaufort oltuaan suojassa missäs muussa kuin tavernassa. Koska taisteluja on käyty suoraan The Bootin edessä, ja baari on tiettävästi ollut silloin jo toiminnassa ja se on vieläpä saanut historiaseuralta "Battleground Pub" -nimityksen myöhemmin, sen annetaan ymmärtää olevan juuri se herttuan kuolinpubi. Oikeasti ko. taverna oli korttelin parin päässä ja siitä on jäljellä muistolaatta seinässä.

Kiva muinaistalo The Bootkin tarinoiden heittelyistä huolimatta on. Jälleen matala katto ja valkoista kalkkiseinää. Pubi itsessään on aika pieni tila hevosenkenkänä baaritiskin ympärillä. Tiskin takana kyltti toivottaa tervetulleeksi muut kuin rasistit ja fasistit, eli toisin sanoen kaikki ylipäätään ajatteluun kykenevät ihmiset. Niitä onkin paljon, keskustan mesta on tosi suosittu. Fighting Cocksin rauhaisaan ruokailutunnelmointiin ei pysty, koska puoli kylää on saapunut venähtäneelle after-workille. Löysin yhden paikan baaritiskiltä ja tilasin innoissani Harvey's Sussex Bestiä, yhtä lemppariani. Sekin oli vähän raaka, mutta maukas sentään.

Saappaassa on hyviä ihmisiä

Mesta on niin täysi, että suuntasin muualle melko nopeasti. Tien yli ja kaariportista talon läpi pikkukujalle katedraalin lähistölle ja sieltä löytyy Mad Squirrel -panimon hanahuone. Mad Squirrel on naapuripitäjä Hemel Hempsteadista ponnistava craft-pumppu. Hanahuoneessa olikin kaikki oikein perus-craftisti: modernia ja siistiä. Se oli myös käytännössä ihan tyhjä, minun lisäksi ehkä kolme tyyppiä ja niistäkin yksi oli kyypparin kaveri. Voisi syyttää torstaita, mutta kaikissa muissa pubeissa sai paikkaa hakea, niin ei se oikein selitä asiaa. 

Kaunista, mutta pahaa.

Tilaan pintin caskissa olevaa Big Sea -olutta, mietoa west coast IPAa. Virhe. Kaunis tuoppi komealla vaahdolla, mutta jos muut olivat vähän raa'an makuisia, niin tämä oli jo ihan pelkkää asetaldehydiä. Aloin epäillä jo nenääni, mutta tämä oli niin tökerö tapaus, että jätin puolikkaan tuopin pöytään ja läksin etsimään kuulemma kaupungin parasta pubia.

White Hart Tap ja Hare & Hounds

Pienen kävelymatkan päästä kaupungin keskustan kaakkoispuolelta löytyy asuinalueelta rykelmä pubeja. Sadan metrin sisällä on neljä tai viisi kehuttua pubia. Työnnyin ensi töikseni White Hart Tapiin. Se on valittu St. Albansin parhaaksi pubiksi pariinkin otteeseen ja onpa ollut Good Beer Guiden kannessakin 2014.

Ihan oikeasti yritin saada tästä järkevää kuvaa,
mutta kyltin valaistus pimeydessä teki siitä ihan mahdotonta.

Jatkaen paikallista hieman harhaanjohtavaa -teemaa, White Hart Tap mainostaa olevansa paikkakunnan "yksi vanhimmista". Tämä nyt menisi muuten vielä sormien välistä, pubi on 1800-luvun alulta, mutta kun kaupungin pääkadulla on komea 1470 rakennettu Tudorin aikainen majatalo (nykyisin hotelli) nimeltään.... The White Hart. Eikä tällä White Hart Tapilla ole sen kanssa käsittääkseni mitään tekemistä, niin vähän on taas kusetuksen maku suussa.

Pubi lienee suhteellisen vasta rempattu, sisätila oli perinteinen mutta jotenkin silti uuden oloinen. Pieni pubi, jossa oli varsin rauhallista. Caskista sai lemppariani Theakstonin Old Peculieria, joten tietysti sitä sitten. Arvaatte jo varmaan mikä sitä vaivasi, jätin senkin puolitiehen.

Sitä ennen kuitenkin ehdin fiilistellä kapakkia ja ymmärsin miksi se oli niin palkittu. Ihan hemmetin mukava ja kotoisa paikka. Rehellinen korttelipubi, jossa selvästi muutamat naapuruston vakkarit turinoi pöytiensä äärellä. Valoisa olematta ahdistava, lämmin olematta tunkkainen. Asuisinpa naapurissa, ehkä caskitkin on yleensä paremmassa hapessa.

Hotelli oli lähellä ja olin jo lähdössä nukkumaan, mutta matkan varrella oli kolme muuta ryppään baaria, niin kai minä nyt yhdessä vielä. Hare & Houndsin kaunis vanha talo oli remontissa. Se oli sisältä selvästi isompi kuin aiemmat, enkä ehtinyt koko tilaan sen paremmin tutustua. Baarissa oli juuri päättynyt pubivisa ja siellä oli siksi aika hyvin väkeä arki-illan naapurustopubiksi. Otin hanasta Brainsin "The Rev" eli Reverend James bitterin. Aikaa sitten kuopatun Buckley's -panimon hiivalla tehty James Buckleyn tribuutiksi. Uusi tuttavuus muistaakseni itselleni ja varsin hyvä peruslinjan bitter se olikin.

Hare & Houndsissa oli kirjaimellisestikin hounds paikalla, sillä pubissa oli monta koiraa. Isoin mörkö niistä kävi tekemässä nopeasti tuttavuutta, mutta piti muuten huolellisesti katseensa naulattuna toiselle puolelle kulkuväylää. Tuumin, että on hienosti koulutettu koira. Sitten omistaja osoitti, kuinka vakaan tuijotuksen takana olikin kolmen metrin päässä lattialla oleva sipsi. Leppoisan tunnelmallinen pubi tämäkin. Naapurikortteleissa olevat, myös kehutut, The Garibaldi ja White Lion jäivät testaamatta tällä kertaa, mutta vähän jo teki mieli katsella vapaata taloa täältä**. Että tämähän jostain syystä on hyvinkin kodikas asuinalue...

---

Lontooseen

Seuraava aamupäivä meni pettyessä katedraaliin (se oli kiinni, siellä kuvattiin jotain draamasarjaa BBC:lle) ja kulkiessa kamat niskassa jalat puhki Verulamiumin roomalaismuseoon, joka oli sitten taas melko nopeasti nähty kokonaisuus, ja sieltä taas asemalle. Nopea töräys St.Pancrasin asemalle ja sieltä metro Holborniin. Halusin näet käväistä Seven Starsissa kun se puolinäppärästi oli tavallaan matkan varrella.

Seven Stars lienee yksi Lontoon tunnetuimpia pubeja, se on vähän erikoisessa paikassa pikkukadulla valtavan Royal Courts of Justicen varjossa. Olen siellä ennenkin käynyt ja tykkäsin hyvin paljon. Se on hyvällä tavalla vähän rempallaan oleva ja teeskentelemätön mesta. Siellä myös päivystää tunnetusti röyhelökaulurinen kissa, The Governor, jota en viimeksi nähnyt. Tosin siitä on sen verran aikaa, että silloin taisi olla eri kissa. Nyt hetken istuttuani kuvernööri asteli herran elkein tarkastamaan paikalle tulleen turistin ja naapuripöydän syömäseurueen. Hieno eläin! Tosin kotona odotti melkein saman näköinen musta kissa (ilman kauluria) niin olen jotenkin puolueellinen.

Seven Stars oli ennallaan ja yhden Adnamsin jälkeen oli hyvä siirtyä lounaalle lähellä olevaan Cittie of Yorkeen. Ensinnäkin siksi, että kyseessä on todella upea vanha pubi, jossa en ollut käynyt. Toisekseen siksi, että olen kesällä menossa Yorkiin niin tämä on hyvä kenraaliharjoitus.

Cittie of Yorke on Samuel Smith's panimon pubi. Smith'siä johtaa Humphrey Smith, joka on tunnettu eksentrisistä touhuistaan. Viime vuosina ukkeli on keksinyt ohjata pubiketjua omituisin säännöin. Pubeissa ei soi musiikki, niissä ei saa käyttää kännykkää (paitsi maksamiseen), eikä niissä saa kiroilla. Smith myös ilmeisesti kiertelee tekemässä tarkastusiskuja pubeihin ja jos ei ole tyytyväinen olueen tai meininkiin tai joku laitapöydässä sanoo liian kovaan ääneen pillu, niin ukko voi yhtäkkiä päättää pistää koko puljun kiinni. Siinä sitten pubin landlordit ja -ladyt ovat hätää kärsimässä. Ihan protestina ukon älyttömään käytökseen käytin kännykkää pubissa aina kun henkilökunnan silmä vältti. Tosin tuntui, että tuskin henksua niin paljon kiinnosti kun Humphrey ei ollut Tadcasterista sattunut juuri paikalle tuomitsemaan.

Smithin puljuissa on toki paljon hyvääkin. Ketju omistaa todella hienoja historiallisia pubeja, joista tämä Cittie of Yorke on yksi komeimmista ainakin pääkaupungissa. Mahtava tummasta puusta rakennettu vanhan ajan hienostohenkeä hehkuva tila. Lisäksi pubeissa on tarjolla Samuel Smith'sin Old Brewery Bitteriä puucaskeista. Huonona puolena se olikin ainoa cask mitä molemmissa käymistäni Smithin pubeissa oli, kaikki muu tulee kegistä. Tilasin yksinkertaisen makkara-brown sauce-voileivän, joka todellakin oli juuri sitä eikä mitään muuta. Sen kanssa meni toinenkin tuoppi, mild alea kegistä.

Prospect of Whitby ja Captain Kidd

Saatuani kamat hotellille Bethnal Greenillä lähdin ihmettelemään reissun pääpubikohdetta. Sinne matkan varrella oli kuitenkin King's Arms -niminen pubi. Ihan mukava paikka, craft-suuntainen valikoima, mm. Kerneliä löytyi hanoista. Oluet siis varsin hyvällä tolalla, mutta ikävä kyllä sisustus oli kovin moderni ja liian tilava. Just sellainen missä ei oikein tykkää yhtä olutta pidempään istua. Miksi sen craftin pitää sisustuksessa tarkoittaa sitä, että lämpöä ei ole missään ja jos kehtaat sitä vaatia, olet ruma ja huono ihminen?

Siitä sitten sinne pääpubikohteeseen, jonne oli vähän hankala päästä suoraan. Whitechapelin asemalle käveltyään kuitenkin pääsi overground-junaan, joka vie Wappingin asemalle. Siitä kun kävelee puolisen kilsaa koilliseen vanhan satama-alueen, nykyisen gentrifioituneen rikkaiden kerrostaloalueen, läpi, löytää The Prospect of Whitby -pubin. Pubi on legendan mukaan vanha salakuljettajien ja merirosvojen baari ja sillä on pitkä historia. Se on Lontoon vanhin joenrantapubi, jo vuodesta 1520 ja tunnettiin alunperin nimellä The Pelican. Joenrantapubi tarkoittaa sitä, että se on rehellisesti Thamesin rannalla. Toisin sanoen kun vuorovesi on matalalla, voi pubin terassilta laskeutua ihmettelemään joen paljastuneita rantahiekkoja (ja kuulemma niitä salakuljetusreittejä). 

Hankalille asiakkaille oli tollainen kiikku rakennettu.

Vuorovesi oli korkealla vieraillessani, joten rannalle ei päässyt, mutta pubi on silti hieno. Vanha kaksikerroksinen ja iso, hieman sokkeloinen mesta, jossa oli myös hyvä terassialue. Jokiparvekkeella rannalle vievä oviluukku varoitti availemista korkean veden aikaan. Vastapäätä näkyi Canary Wharfin pilvenpiirtäjäalue. Ulkona oli vähän turhan viileä seisoksia liian pitkään, joten siirryin yläkerran kauniiseen ruokailutilaan ja fiilistelin. Mahtava mesta, oikein haisi historian tuulilta ja East Endin rikollisilta, oli se totta tai ei. Ei ole turhaan kehuttu paikka. Erityispubinörteille tiedoksi, että pubissa on myös yksi viimeisistä ellei viimeinen kovatinasta (pewter) valmistettu baaritiski. Kaikin puolin uniikki ja upea pubi, ehdottomasti käymisen arvoinen. Juuri sellainen paikka jossa voi antaa mielikuvituksensa lentää aiempiin vuosisatoihin kun merirosvot ja muut nilkit ovat siellä juonineet.

Tuumin minne seuraavaksi. Yksi optio oli Gandalfin eli Sir Ian McKellenin omistama The Grapes noin kilsan päässä ns. väärään suuntaan, mutta edellinen ja tämä päivä veroitti jaksamista. Grapesille kun ei oikein päässyt millään julkisilla, eikä parin kilsan menopaluu innostanut hyvän 15 kilsaa päivän mittaan jo käveltyäni. Olin jo suuntaamassa hotellille takaisin kun sain korvanappiini tiedon Suomesta Peter Tammenheimolta, että Wappingin asemalta toiseen suuntaan oli Samuel Smith'sin pubi The Captain Kidd. Kävin siis tsekkaamassa sen. Se olikin varsin hieno. Tavallaan hyvin samanoloinen perinteikäs jokirantapubi kuin Prospect of Whitby, mutta ei aivan niin aito kokemus jos siitä välittää. Captain Kidd on tehty varastosta pubiksi vasta 1980-luvulla. Hemmetin mukava ja tunnelmallinen merellinen jokipubi se silti oli. 

Luovutin viimein oluen kanssa ja läksin hotellille takaisin. Tosin ensin suuntasin reilun tunnin jonotus-syömis-komboon Tayyab -nimiseen punjabilaiseen ravintolaan, jota oli kehuttu. Eikä suotta. Oli ehkä parasta ravintolasta saamaani intialaista ruokaa mitä olen syönyt. Siitä sitten hotellin suuntaan ja sinne päästyäni ajattelin käydä vielä ihmettelemässä pohjoisempana Five Pointsin panimoa, mutta puhelimesta eli kartasta loppui akku ja tuumasin juuri puoli korttelia ennen panimoa, että ei se taida täällä sittenkään olla. Lähdin takaisin, tsekaten Englanti-Albania jalkapallopelin toisen puoliajan melko geneerisessä The Dundee Arms -pubissa.

Sitten viimein hotellille. Oli aikainen aamu luvassa.

Panimoita

Lauantaina nimittäin suuntasin hyvin varhain kohti Pillars Brewerya Pohjois-Lontoossa Walthamstownissa toinen suomalainen oluttuomari völjyssä. Kokeneena Lontoon-kävijänä opastin, että otetaanpa tuo lähempi junapysäkki mistä lähdetään, niin säästetään matka-ajassa. Muuten hyvä, mutta sieltä menevä juna ei mennyt Walthamstowniin, niin juoksuvaihdoksi meni. Aina saa hävetä.

Tuomaroinnin oli määrä alkaa yhdeksältä ja paikalla piti olla jo puoli tuntia aiemmin. Siellä sujuikin kaikki oikein näppärästi ja muutamaa tuntia myöhemmin oli Lager than Lifen kotioluet tuomaroitu. Suomalaisetkin kotipanimotkin siellä pärjäsivät, muuten. Nyt jos jotakuta kiinnostaa miten pääsee tuomaroimaan tällaisiin kisoihin, joihin oikein saa matkustaa ja hotellissa asua, niin kisa ei kustantanut reissusta muuta kuin yhden lounaan. Kotioluttuomarointi on pro-bono -toimintaa. Mukaan pääsee suorittamalla BJCP-sertifikaatin, niin sitten välillä kotiolutkisat huutelevat tuomareita kilpailuihinsa.

Pillarsin panimo itsessään on lageriin keskittynyt nuori craft-panimo. Otin tuomaroinnin jälkeen baarista yhden wieniläistyylisen, eikä siinä ollut paljoa valittamista. Loistava leipäinen puolitumma lager. Oikein valioesimerkki tyylistään ja niin rouheaa maltaisuutta, että ilolla join. Yksi parhaita reissussa juomistani oluista.

Epäsosialisuuttani pakenin tuomaroinnista varsin pian. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja kävelin Walthamastownin asemalle ja otin pysäkin verran metroa Blackhorse Roadin pysäkille. Siitä pohjoiseen lähtee Blackhorse Lane, jonka lähistöllä on niin monta nuorta panimoa, että alue on saanut nimen "Blackhorse Beer Mile" legendaariseen Bermondsey Beer Mileen verraten. 

Käppäilin lähimmälle eli Signature Brewin taproomille. Seutu oli harvinaisen tyypillistä craft-panimoseutua: Pienteollisuusalue, jossa on mutakin vastaavia pienyrityksiä halpojen vuokrien perässä kuten kahvipaahtimo ja jopa urbaani viinimö. Signature Brewin oluita oli näkynyt vähän pubeissakin, mutta cask-keuhkona en niihin ollut koskenut. Täällä otin musiikkiteemaisen panimon ilmeisen lippulaivan Studio Lagerin. Se oli olut, jonka haluaisin melkein nimetä omaksi tyylikseen: Brittilager. Varsin mieto (4%) vaalea lager, joka on ihan raikas ja puhdas, mutta varsin vetinen ja mitätön. Sellainen vissyvedellä jatkettu saksapilsner. Carling on sen perusmuoto. Näemmä craft-paikatkin on sellaista pumpanneet, kai se sitten myy. Oluesta ei sen enempää, eikä oikein paikastakaan. Jos olet joskus craft-panimolla käynyt, niin ihan tuttu mesta.

Samaa voi sanoa seuraavasta kolmesta. Pretty Decent Beer Co. on peruslinjan moderni craft-pumppu. Lähinnä naureskelin panimolla sille brittiläiselle meiningille, että kun ulkona oli 13 astetta, vedetään valtava ovi selälleen ja sitten paikataan liian viileää sisäilmaa kaasua polttavilla terassilämmittimillä. Ovi kii, ostolämmin! Seuraavaksi matkalla oli Exale, joka oli paikkana vähän tunnelmallisempi, tosin edelleen toki perusteollisuus-crafthalli. Hanoissa löytyi outoa etäisesti purukumin makuisen skottilaisen Irn-Bru-limsan makuista hapanolutta. Yleensä vältän moisia pelleilyjä, mutta tykkään Irn-Brusta niin poikkesin tavoistani. Olut maistui niin paljon Irn-Brulta, että mietin missä se hapanolut oikein on. Jos tällaisen haluaisin, miksi en vain laittaisi limsaan vodkaa? Hoh hoijaa.

Seuraava panimo Beerblefish oli sulkenut väliaikaisesti hanahuoneensa. Ovi oli auki ja ilmeisesti jonkinlainen pullokauppa tiloissa toimi, mutta ovesta sisään katsoessa paikka oli sen verran hirveässä kaaoksessa, että jos siinä jokin voittoa tavoitteleva yritys vielä vuoden päästä toimii niin se on kyllä ihan eri yritys.

Pari korttelia pohjoiseen löytyy vielä kaksi panimoa: Hackney Brewery, joka on vähän Olarin panimon tavoin siirtynyt pois nimialueeltaan. Hackney kun on täältä Chingfordin alueelta reilusti etelään. Sen lisäksi vastapäätä on toinen Wild Card Brewery, joka oli vieraillessa kiinni. Hackneylle sentään pääsi. Talo ja tila oli niin läpeensä 1970-80-lukulainen pientoimistotila, että fiilis teki panimosta suorastaan mukavalla tavalla uniikin ja lämpimän, kun se ei ollut aivan samanlainen kuin 90% craft-panimoista. Melko lähellä silti.

Kuten huomaatte, oluista en paljoa sanonut. Exalea lukuunottamatta otin jokaisessa ns. lippulaivan ja ikävä kyllä kyseessä oli joko se mitätön carling-lager tai mielikuvitukseton hazy joita on 19 tusinassa. Voi toki olla, että panimoilla on jotain erityisen upeaakin valikoimassa, mutta mikään ei sitä kohtaan vihjannut. Ei varsinaisesti siis mitään huonoa, mutta hyvin peruslinjan craft-menoa.

Helppo ja näppärä panimokierros sinällään tehtäväksi, mutta oikeastaan kierros vahvisti näkemystäni siitä, että suurimmalla osaa craft-panimoita ei juuri jaksa juosta tätä nykyä. Ne ovat niin kovin samanlaisia, eikä niillä kovinkaan usein ole mitään erityisen mielenkiintoista tarjolla. Oluella on merkitystä, koska oluen takiahan niissä käydään, ei tunnelman. Mielummin menen mukavaan ja mielenkiintoiseen pubiin ja juon vaikka vähän raa'an cask alen kuin kierrän epämukavia teollisuushalleja juomassa identtistä keskinkertaista hazya. Toki on poikkeuksia, älkää käsittäkö väärin. On paljon upeita hienoja ja uniikkeja tuotteita tekeviä nuoria ja vähemmän nuoria craft-panimoita, mutta ei niihin oikein sattumalta törmää. Kun panimoita on Britanniassa päälle 1600, niin silkalla hakuammunnalla ei löydä koskaan niitä todella hyviä. Näistä käymistäni kilpailua isännöivä Pillars oli selvästi muiden yläpuolella tekemisen tasossa. Voin epäillä sen osaltaan johtuvan siitä, että se oli ottanut selvän fokuksen tasokkaisiin lagereihin eikä vain yrittänyt tehdä vähän kaikkea.

Craft oli kiva välipiristys, mutta kyllästyin. Yritin hankkia seudulta taksia keskustaan, mutta yksikään taksiappsi ei suostunut tarjoamaan taksia paikalle lauantaina keskipäivällä (uberia en suostu käyttämään). Ihme meininki. Otin sitten bussin ja ajelin sillä miltei tunnin takaisin hotellille. Näkipähän kaupunkia.

---

Illalla piristyin suuntaamaan vielä kohti pubeja.

Suurena Alan Mooren From Hell -sarjakuvan ystävänä ajattelin käydä katsastamassa Viiltäjä Jackin -murhapaikat, kun nyt kerran täällä Whitechapelin ja East Endin alueella ollaan ja ne on ystävällisesti merkitty Google Mapsiin. Hirvittävä virhe. Nimittäin yhdessäkään murhapaikassa ei ole mitään enää jäljellä alkuperäisistä taloista tai muutenkaan mitään muuta kuin moderneja taloja tai kauppakeskuksia. Yksi muistokyltti vähän kyseenalaisessa paikassa oli ja sekin kai vain sen takia, että talon alakerrassa oli Viiltäjä Jack -museo (joka oli jo kiinni siihen aikaan). Sai kiertäessä toki kuvan siitä miten iso alue oli kyseessä.

Siksipä parhaiten jäi mieleen kierroksen pubit, ette varmaan arvanneet. 

Spitalfieldsissä, Liverpool Streetin asemalta itään, löytyi kehutut Williams Ale & Cider House sekä Kings Stores, joista ei oikeastaan ole sen ihmeempää sanottavaa. Ensimmäinen oli oikein moitteeton ja mukava pubi, mutta Kings Storesissa oli lauantain alkuilta täydessä vauhdissa ja baarissa oli niin järjetön huuto päällä, että olisi kuulosuojaimia tarvinnut. Muutenkin se vaikutti tilana vähän epämukavalta kahdelta isolta salilta. Lähdin sieltä aika vikkelään.

Hyvän tunnin murhapaikkoihin petyttyäni viimeisen pisteen lähistöllä Whitechapelissa oli karttaani merkitty Sir Sydney Smith -niminen pubi Dock Streetillä. Suomessakin taistelleen (Ruotsi-Suomen puolella vieläpä!) sotasankarin mukaan nimetty pubi oli todella kiva, tunnelmallinen tummaan puuhun vuorattu perinteinen kuppila.

Princess of Prussia

Siitä n. korttelin päästä löytyi täysin sattumalta Shepherd Neamen pubi Princess of Prussia, joka ei ollut minulla missään kartoissa. Näytti mukavan vanhanaikaiselta ulospäin ja sisältä löytyikin varsinainen helmi. Komeat perinteikkäät sisätilat, mutta ennen kaikkea Lontoon hektisessä menossa todella upea rauhallinen köynnöksillä vuorattu sisäpihaterde. Sain sieltä myös Spitfirea caskista, jota aivan käsittämättömästi en muistaakseni ole koskaan juonut aiemmin. Spitfire kun on ollut Suomessa usein sellainen helposti baarista löytyvä go-to-bitter, jota olen imaillut kitusiini varmaan satoja tuoppeja, niin on suorastaan synti etten ole sen cask-versiota koskaan juonut. Perushyväähän se oli, niin kuin Spitfire yleensä.

Yritin käydä vielä syömässä Three Tuns Aldgatessa, joka on tunnettu piiraista, mutta siellä oli jo iltayhdeksältä keittiö kiinni. Niinpä suuntasin sen sijaan vielä takaisin Spitalfieldsiin yhdelle Fuller'sille. Tajusin nimittäin, että en ollut juonut yhtään Lontoon lempipanimoni olutta koko reissulla. Googletin lähimmän Fuller'sin pubin ja suoriinnuin sinne. The Astronomerissa, joka oli varsin ok pubi muutenkin, caskista löytyi Fuller'sin tämän kevään uutuus Gentle Giant. Vaivaisen 3,4% vahvuinen "stout" oli lähempänä dark mildia kuin stoutia, mutta se oli aivan uskomattoman hyvä. Sanon jopa, että paras olut koko matkalla, tosin Pillarsin wieniläinen on lähellä. Vahvuisekseen todella pehmeä ja täynnä makua, kaiken lisäksi cask oli selvästi parhaassa kunnossa kaikista maistamistani. Voi olla, että Fuller'sin omistaa iso paha Asahi nykyään, mutta kyllä ne näköjään edelleen kaljaa osaavat tehdä.

Hellän jättiläisen jälkeen suoriinnuin takaisin hotellille ja seuraavana päivänä takaisin kotimaahan. Lontoo palveli jälleen hyvin, mutta muistutti hektisyydellään ja mammuttikoollaan toisaalta siitä, miksi kesällä on mukava suunnata muualle Englantiin. Siitä sitten joskus heinä-elokuussa enemmän.

----

*Enemmän tai vähemmän totuudenmukaisena tarinana kerrotaan myös mm. Oliver Cromwellin yöpyneen talossa.

**St Albanshan on tosiaan varsin lähellä Lontoota. Idyllisen pendelöintipitäjän talojen hinnat voitte arvata...